Villa Rogoznicassa oli valmis. Vieraat saapuivat Tšekin tasavallasta. Kaikki oli vahvistettu.

Mitä kukaan ei kertonut Ivolle, oli se, millä vieraat ajaisivat.

Hän näki sen ennen kuin vierasyksikään astui ulos. Porsche, pysäköitynä siististi mullikkopuun alle tien päässä — juuri siellä, missä vieraat pysäköivät, kun villalla ei ole yksityistä parkkipaikkaa suoraan talon edessä. Ivo tuijotti sitä hetken. Sitten hän soitti minulle.

"Ivana. Hän on jo pysäköitynyt mullikkopuun alle."

"Hyvä," sanoin. "Siellä vieraat pysäköivät."

"Ivana. Hän ajaa autolla, joka voisi ostaa koko tämän kylän."

Seurasi tauko.

"Tietääkö hän, että parkkipaikkamme ei ole suoraan talon edessä?"

"Ivo," sanoin. "Hän tietää. Hän valitsi villan."

Tämä oli luksusturismin alkuaika Kroatiassa. Aika, jolloin villanimistäjät oppivat vielä, että vieraat Porschessa ovat joskus juuri se vieraat, joka haluaa mullikkopuun. Joka haluaa kivimuurit, meren tuoksun ja omistajan, joka tuntee lahden sydämellään. Joka voi ostaa mitä tahansa — ja valitsee tämän.

Marek asettui sisään. Porsche pysyi mullikkopuun alla koko viikon, huolimattomasti.

Ja sitten, viimeisen päivän aikana, hän tuli Ivolle yksinkertaisella pyynnöllä.

"Voisitko viedä minut veneellä? Haluan nähdä Primoštenin. Lähistön lahtia. Vain me."

Ivo vei hänet. Pieni vene, tšekkiläinen miljoonääri ja Dalmatian rannikko, jota mikään hotellin kuljetus tai järjestetty kierros ei koskaan ollut näyttänyt hänelle täsmälleen näin — hitaasti, hiljaa, jonkun kanssa, joka oli kasvanut tuolla vedellä.

He palasivat tunteja myöhemmin. Marek oli auringon polttama ja hymyilevä.

Hän tipasi Ivolle enemmän kuin viikoittainen villa-apu.

Villa, jossa kaikki tämä tapahtui, on Villa Feronia — yksi meidän vahvistetuista kiinteistöistä Rogoznicassa, istuva lahden yläpuolella, jonka Ivo tuntee ketä tahansa paremmin. Jos haluat ymmärtää, mitä me tarkoitamme todellisella Kroatialla, aloita sieltä.

Mullikkopuu on edelleen siellä. Samoin vene.